PAKOLAINEN

Väsymyksen äärirajoilla vaeltava ihmisryhmä etsimässä turvallista asuinsijaa.

Kylmyys ja nälkä ja ilman tietoa missä ja mitä huominen tulee antamaan.

Päättyykö matka äärettömään väsymykseen johonkin taipaleen varrella olevaan metsikköön vaikko aavalle merenulapalle hukkumalla syvyyksie pimentoon.

Mitä on tuntea ihmisten viha ja syyttely olemalla itse siihen väähäkään syyllinen.

Olemme kohtalon julman käden johtamana joutuneet vihan pimeyteen josta ei

ole ulospääsyä ellei luoja suo jollekin ihamisryhmälle auttavan käden lämpöä, ruokaa ja lämmintä kotia.

Monia on matkalle uupunut, ei jaksaneet enää ilman määränpäätä vaan hämärään

tummuteen he vaipuivat matkallaan.

Kuitenkaan ei yksikään heistä vihan ilmettä tai sanaa lausnut kun jättivät vaelluksen.

Sinitaivaan rantaan pilvet häipyvät.

Illan tummuus kaipuun synnyttää.

Olen yksin ja mietin onko syyni mun,

olla asuja tumman varjojen maan.

Monet kerrat lauluni mä viritin

murheeni sillä pois haihdutin.

Aina tummat sävelet sai soinnut nuo.

Eikö elämä koskaan mitään hyvää suo.

Silloin kuulin kuin kuiskauksena.

Elä ystävä kallis murheen vallata suo.

Katso kuuntele luonnon viesti tuo.

Laulun kauniin siivin saavuin luojani luo

uuden soinun ja päivän elämäni sai.