PAKOLAINEN
Väsymyksen
äärirajoilla vaeltava ihmisryhmä etsimässä turvallista
asuinsijaa.
Kylmyys ja
nälkä ja ilman tietoa missä ja mitä huominen tulee antamaan.
Päättyykö
matka äärettömään väsymykseen johonkin taipaleen varrella
olevaan metsikköön vaikko aavalle merenulapalle hukkumalla
syvyyksie pimentoon.
Mitä on
tuntea ihmisten viha ja syyttely olemalla itse siihen väähäkään
syyllinen.
Olemme
kohtalon julman käden johtamana joutuneet vihan pimeyteen josta ei
ole
ulospääsyä ellei luoja suo jollekin ihamisryhmälle auttavan käden
lämpöä, ruokaa ja lämmintä kotia.
Monia on
matkalle uupunut, ei jaksaneet enää ilman määränpäätä vaan
hämärään
tummuteen he
vaipuivat matkallaan.
Kuitenkaan
ei yksikään heistä vihan ilmettä tai sanaa lausnut kun jättivät
vaelluksen.
Sinitaivaan
rantaan pilvet häipyvät.
Illan
tummuus kaipuun synnyttää.
Olen yksin
ja mietin onko syyni mun,
olla asuja
tumman varjojen maan.
Monet
kerrat lauluni mä viritin
murheeni
sillä pois haihdutin.
Aina tummat
sävelet sai soinnut nuo.
Eikö elämä
koskaan mitään hyvää suo.
Silloin
kuulin kuin kuiskauksena.
Elä ystävä
kallis murheen vallata suo.
Katso
kuuntele luonnon viesti tuo.
Laulun
kauniin siivin saavuin luojani luo
uuden
soinun ja päivän elämäni sai.