tiistai 7. huhtikuuta 2020



PAKOLAINEN
Väsymyksen äärirajoilla vaeltava ihmisryhmä etsimässä turvallista asuinsijaa.
Kylmyys ja nälkä ja ilman tietoa missä ja mitä huominen tulee antamaan.
Päättyykö matka äärettömään väsymykseen johonkin taipaleen varrella olevaan metsikköön vaikko aavalle merenulapalle hukkumalla syvyyksie pimentoon.
Mitä on tuntea ihmisten viha ja syyttely olemalla itse siihen väähäkään syyllinen.
Olemme kohtalon julman käden johtamana joutuneet vihan pimeyteen josta ei
ole ulospääsyä ellei luoja suo jollekin ihamisryhmälle auttavan käden lämpöä, ruokaa ja lämmintä kotia.
Monia on matkalle uupunut, ei jaksaneet enää ilman määränpäätä vaan hämärään
tummuteen he vaipuivat matkallaan.
Kuitenkaan ei yksikään heistä vihan ilmettä tai sanaa lausnut kun jättivät vaelluksen.


Sinitaivaan rantaan pilvet häipyvät.
Illan tummuus kaipuun synnyttää.
Olen yksin ja mietin onko syyni mun,
olla asuja tumman varjojen maan.

Monet kerrat lauluni mä viritin
murheeni sillä pois haihdutin.
Aina tummat sävelet sai soinnut nuo.
Eikö elämä koskaan mitään hyvää suo.

Silloin kuulin kuin kuiskauksena.
Elä ystävä kallis murheen vallata suo.
Katso kuuntele luonnon viesti tuo.
Laulun kauniin siivin saavuin luojani luo
uuden soinun ja päivän elämäni sai.


maanantai 7. maaliskuuta 2016

Kuinkas se ajatus ja mieli vaihtelee?

Näin ne muuttuvat aatteet ja aatokset.
Keskustelin jokin aika sitten henkilön kanssa jonka olen tuntenut
rehvakkaasta ja rivojapuhuvasta tyylistä.
Puheista jotka sai miehen kuin miehen vähän hämmästyksen syö-
vereihin juttujen ronskiuden takia.
Kunnes eräänkerran tavatessani samaisen kaverin, olikin jutut saan-
neet täyskäännöksen, Tähän tyyliin.
"Kyllä minulle ovat niin läheiseksi tulleet nämä ihmisten kärsimykset.
Haluni on auttaa jokaista ja julistaa heille oikea sanomaa.
Olen miettinyt näitä ihmisten ja etenkin meidän läheisten vaikeuksia ja ongelmia Tahtoisin jotenkin ojentaa auttavan käteni ja myötä eläää heidän kanssaan"
Olin todella hämmästynyt ja ihmeissäni tapahtuneesta muutoksesta.
Ja mietin mitä oli tapahtunut?
Asiaan tulikin vastaus. Muutama päivä tämän jälkeen postissa sain
seurakunnan vaalimainoksen ja kas kummaa tämäkin mainitsemani
henkilö oli seurakunnan vaaliehdokkaana.
Kävi sitten niin, että vaalit olivat ja kyseinen henkilö ei saannut ää-
niä tarpeeksi toisinsanoen äänet jäivät vain yhden käden sormilla
luettaviksi.
Jokin aika vaalin jälkeen kun tapasin ehdokkaan, puhekieli oli taas
sitä entistä. Näin olivat jääneet vaaliuurnaan ne lähimäisten autta-
miset ja lienee se auttavan käden ojennuskin teki ihan jotain mmuta.
Olikohan ehdokas aidosta seurakunnantyöstä motivoitunut vaikko vain, jonkin asteen pyrkyri mistään välittämättä.
Minä vaan kysyn?

torstai 14. marraskuuta 2013

maanantai 5. marraskuuta 2012


VAIN PIENI HETIKI JA IKUINEN MUISTO
Pieni ohikiitävä hetki useita vuosikymmeniä sitten.
Vähäpätöisen huomaamaton mutta, vieläkin muistoissa säilynyt, ajalta jolloin sodan tuoma pelko, puute ja köyhyys oli kotimme joka päiväinen vieras.
Siinä pirtin lattialla leikki kolmevuotias poika, muonamiehen torpassa.
Leikkikaluina russakat joita pirtissä kyllä riitti. Teki niistä karjalauman jota tuossa lattialla yksin paimenti.
Leikki, kunnes pirtin ikkunasta hänet tavoitti kevään auringonsäde, säde joka löysi tiensä muonamiehen pirttiin juuri talven jälkeen avatusta ikkunasta.
Tervehti säde lasta, houkutti häntä lähemmäksi ikkunaa, katsomaan ja kuuntelemaan heräävää kevättä.
Nousi pikku-mies keväisen hengettären herättämänä, oli varreltansa vähäinen, otti rahin eteen ikkunan, kipusi ja mitä näki?
Näki lammen kirkkaana välkehtivät vedet, näki juuri lehteen puhkeamassa olevat koivut, koivut joitten oksistoissa lintuset, hänelle pikkumiehen alulle virittivät kevät konserttiaan.
Sinitaivaalla liiteli muutama pilvilammas kevät-tuulien kuljettamina.
Tuo kaikki, tuossa keväisen pienessä hetkessä, köyhän muonamiehen pirtissä jäi lähtemättömäksi muistoksi pikkumiehen mieleen.
Tuosta hetkestä on vierinyt useita vuosikymmeniä, pirtti on poissa, pikkumies on nähnyt kylmiä talvia, helteisiä kesiä on taivaltanut elämän myrskyt ja tyynet. Tuota pientä hetkeä keväisessä pirtissä hän ei unhoita koskaan.
Ja tämä tarina on tosi. 

keskiviikko 28. maaliskuuta 2012

Kuinka aika rientää


Katsellessani tuota vaatimattoman näköistä kuvaa tuli kuin kirkkaalta taivaalta ajatus. "Kuinka aika rientää"
Kuvassa syksyn viimeinen omena odottaa noutajapakkasta itse puu on alaston ja lehdetön. Syksyn tuulet ja yöhallat ovat riisuneet kaiken. Ainoastaan yksi on jäljellä se viimeinen omena.
Vain hetki sitten puu oli valkeassa kukka- verhossaan kuin juhannusmorsian, satojen kimalaisarmeijan soittaessa häämarssia.
Nyt tuo kaikki on ohi, valkean lämpöiset kesäyöt, kirkkaat aurinkoiset päivät, suvituulten hyväily. Yksinäinen omena taistelee syysviimoja, yön hallaa, pimeitä öitä ja harmaita päiviä vastaan. Kuinka kauan. Ehkä huomenna tai ensiviikolla viimein hauras kanta pettää ja kohtalona on pudota pakkasten kuurastamman kylmään ruohikkoon. Näin se päättyy tämänkin tarina omena putoaa maahan yksin, toiset ovat aikaa sitten lähteneet, nyt on tämän viimeisen vuoro, mutta milloin?

torstai 15. maaliskuuta 2012

Kevättä

Talvi on taas niinsanotusti pulkassa ja kevät päässyt hyvään vauhtiin. Eikä tässä tämä kirjoittelu ole piristynyt vaikka aurinkokin koittaa jelpata.
No, eiköhän sitä vielä (ainakin toivon) jotain synny kun joskus oikein yrittää. Nyt ei kuiteskaan muuta kuin. Aurinkoista mieltä.